Alkuperäinen teksti : Tomb of the Troll Boy

———————————————————————–

PEIKKOPOJAN HAUTA

”Haluaisitko kuulla iltasadun?”

”Mummi, olen liian vanha sellaiselle.”

”Et koskaan ole liian vanha hyvälle tarinalle.”

Tyttö vastahakoisesti kiipesi sänkyyn ja odotti tietäen, ettei hän voittaisi tätä taistelua. Ulkona kova tuuli ulvoi muuttaen tippuvan lumen pyörteiksi.

”Minkälaisen tarinan haluat kuulla? Ehkäpä Jäänoidan tarinan?” kysyi hänen mummonsa.

”Ei, ei hänen.”

”Entäpä Braumin tarina?”

Tyttö nyökkäsi ja vanha nainen hymyili.

”Ah, niitä on niin monia… minkä minä valitsisin…? Minun mummini kertoi aikoinaan tarinan, jossa Braum suojeli kyläämme mahtavalta lohikäärmeeltä! Ja kerran, hyvin kauan sitten, hän juoksi kilpaa laavajoen päällä! Ja-”

Hän lopetti ja pudisti päätään. ”Ei, ei mikään niistä. Hetkinen… olenko kertonut tarinaa, miten Braum sai kilpensä?”

Tyttö pudisti päätään. Takan tuli paukkui, sen lämpö piti yön kylmyyden aisoissa.

”No, kylämme yläpuolella sijaitsevilla vuorilla asui mies nimeltään Braum. Hän pysytteli enimmäkseen maatilallaan hoitaen lampaitaan ja vuohiaan, mutta hän oli ystävällisin ihminen, jonka kukaan oli ikinä tavannut ja hänellä oli aina hymy naamalla ja nauru huulilla.

”Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin hyvin hirveää. Sinun ikäisesi nuori peikonpoika oli kiipeilemässä vuorilla ja löysi sattumalta jättimäisen kivioven. Ja keskellä ovea oli sirpale Aitojäätä. Kun hän avasi oven, hän ei voinut uskoa silmiään.  Sisällä oli holvi täynnä kultaa, jalokiviä ja kaikkia aarteita mitä mieli pystyi vain kuvittelemaan!

”Mitä hän ei tiennyt oli, että holvi oli ansa. Jäänoita oli kironnut sen. Kun peikonpoika astui sisään, taikaovi sulkeutui hänen takanaan. Ovi lukitsi hänet sisälle! Yrityksistä huolimatta hän ei onnistunut avaamaan ovea.

”Ohimenevä paimen kuuli pojan itkut. Koko kylä riensi apuun, mutta edes vahvimmat soturit eivät saaneet ovea auki. Pojan vanhemmat olivat pelosta suunniltaan. Hänen äitinsä surun kiljahdukset kaikuivat koko vuorella. Tilanne näytti toivottomalta.

”Ja sitten he kuulivat kaukaista naurua.”

”Se oli Braum, eikö?” kysyi tyttö.

”Oletpas sinä fiksu. Braum oli kuullut heidän itkunsa ja harppoi alas vuorelta. Kyläläiset kertoivat hänellä peikkopojasta ja kirouksesta. Braum hymyili ja nyökkäsi. Hän kääntyi kohti holvia ja oli vastakkain ovea. Hän työnsi sitä. Veti sitä. Löi sitä. Potkaisi sitä. Jopa yritti repiä sitä saranoista, mutta ovi ei edes liikahtanut.

”Mutta hän on kaikkein vahvin mies!” itki tyttö.

”Tilanne oli kerrassaan hämmentävä”, totesi mummo. ”Braum istui monet päivät ja yöt lohkareen päällä miettien ratkaisua. Olihan lapsen henki vaarassa.

”Kun aurinko nousi viidentenä päivänä, hänen silmänsä loistivat ja valtava virne valtasi hänen naamansa. ”Jos en voi mennä oven lävitse” hän sanoi ”silloin minun on mentävä läpi…”

Tyttö pohti hetken. Hänen silmänsä loistivat, kun hän huudahti ”Vuoresta!”

”Vuoresta nimenomaan. Braum matkasi vuorenhuipulle ja aloitti lyömään reittiään suoraan alaspäin hakkaen tiensä läpi kiven isku kerrallaan. Kiviä lenteli hänen jälkeensä, kunnes hän katosi syvälle vuoren sisään.

”Sillä aikaa, kun kyläläiset pidättelivät hengitystään, oven ympärillä oleva kivi alkoi murentua. Ja kun pöly laantui, he näkivät Braumin seisovan aarteiden keskellä ja heikko, mutta onnellinen peikonpoika tuudittuneena kainalossaan.

”Tiesin, että hän onnistuisi!”

”Mutta ennen kuin he ehtivät juhlia, kaikki alkoi jyristä ja järkkyä. Braumin tunneli oli heikentänyt vuorea ja nyt se oli sortumassa! Braum oivalsi nopeasti tilanteen, tarttui taikaoveen ja piteli sitä hänen yläpuolellaan kuin kilpeä suojellen kyläläisiä, kun vuori sortui heidän ympärillään. Kun kaikki oli ohitse, Braum oli hämmästynyt. Ovessa ei ollut naarmun naarmuakaan. Braum tiesi, että ovi oli jotakin hyvin erikoista. Ja siitä hetkestä eteenpäin taikaovi ei koskaan poistunut Braumin rinnalta.”

Tyttö istui pystysuoraan eikä pystynyt peittelemään innostustaan.

”Mummi” hän sanoi ”voitko kertoa toisen tarinan?”

Tytön isoäiti hymyili, antoi pusun otsalle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

”Huomenna” hän sanoi. ”Sinä tarvitset unta ja vielä on monia tarinoita kerrottavana.”